Ennen varsinaiseen asiaan käymistä perkasimme painosta valmistuneet Rooma-aiheiset postikorttimme. Opiskelijat saivat tilaamansa kortit mukaansa ja pääsevät nyt aloittamaan korttimyynnin. Suunnittelimme myös varainhankinnan jatkamista pikkuleipämyynnillä ja valmistelimme keksi- ja karkkitilauksen tukkufirmalle. Rooma-kurssilaiset myyvät siis sekä postikortteja että pikkuleipiä!
Itse luennon alussa kävimme läpi ajatuksia edelliskerralla luettavaksi saamastamme dokumentista, joka käsitteli juuri roomalaista uskonnollisuutta muun muassa hautaamisen ja jumalakunnan osalta. Hautaaminen oli roomalaisille erittäin tärkeää – ihmisen pahin mahdollinen kohtalo oli jäädä hautaamatta.
Tasavallan aikana vallinnut tapa oli ruumiiden tuhkaaminen ja säilöminen uurniin. Kolumbaariot (kuvassa vasemmalla) olivat yhteishautoja, joissa oli riveittäin koloja seinillä tuhkauurnia varten. Näihin kammioihin on voitu haudata monta saman suvun jäsentä. Koska hautaamatta jäämistä pelättiin yli kaiken, oli tapana ostaa jo elämän aikana oma paikka kolumbaarioon. Luokkaerot ilmentyivät tässäkin: kaikkein köyhimmillä ei ollut varaa kolumbaariopaikkaan, jolloin he päätyivät kokonaisina ruumiina nimettömiin joukkohautoihin – samalla kun rikkaiden sukujen vainajat tuhkattiin varta vasten rakennettuihin mausoleumeihin. Ihmisiä jäi joka tapauksessa myös hautaamatta.
Keisariajalle tultaessa hautaamistavat muuttuivat. Tuhkaamisen sijaan siirryttiin kokonaisten ruumiitten hautaamiseen. Uurnien sijaan ruumis päätyi sarkofagiin (kuvassa alla). Sana sarkofagi tulee kreikan kielestä, ja tarkoittaa lihansyöjää - roomalaiset eivät ymmärtäneet ruumiin maatumista, vaan ihmettelivät minne "liha katoaa" sarkofagista.
Kristityt alkoivat jo varhaisessa vaiheessa haudata omiaan pehmeään tuffikiveen kaivettuihin luolakäytäviin eli katakombeihin, jotka levittäytyivät, kuten valtaosa maailman asioista, Rooman muurien ulkopuolelle. Roomalaisten taikausko suojeli paikkoja haudanryöstäjiltä, sillä niitä pidettiin pyhinä. Ruumiin säilyttämisen tärkeys voidaan nähdä osoituksena sekä itämaisten uskontojen, että ennen kaikkea juutalaisuuden vaikutuksesta. Idässä kuolemanjälkeisen elämän ajatus vaati ruumiin säilyttämistä, ruumiit balsamoitiin ja asetettiin sarkofageihin. Roomalaiset, jotka perinteisesti pitivät omia perinteitään yksinkertaisuuden ja ylivoimaisuuden vertauskuvina, eivät voineet ajan saatossa vastustaa itämaisia ajatuksia, jotka vaikuttivat heidän hautaustapoihinsa. Vainojen aikaan kristityt muodostivat omia tiiviitä yhteisöjään huolehtimaan jäsenistään. Tutkijat eivät ole varmoja liittyykö roomalaisten parissa noussut kiinnostus ruumiin säilyttämiseen kokonaisena yksin kristinuskoon, mutta toisaalta, totean itsekseni nuokkuessani valveen ja tajunnan rajamailla, milloin he sitten ovat?
Jumalan eteen ei mennä paljain päin. Uskonnollista tehtävää suorittavat roomalaiset peittivät päänsä toogan laskoksella, kunnioittaakseen jumalia. Viereisessä kuvassa keisari Augustus on kuvattu pappina eli pää peitettynä. Poliitikot olivat siis myös pappeja, pappiskollegioiden jäseniä. Poliitikot eivät kuitenkaan suinkaan erottuneet hurskaudessaan yksin edukseen. Patriisien yksinoikeus virka-asemiin, jotka tarjosivat helpon työpaikan, katon pään päälle ja toimeentulon ei välttämättä vastaa nykyajan ihmisen käsitystä henkisestä kutsumuksesta. Ei ollut ihme, että perinteisesti opportunistiset patriisit saattoivat käyttää virkaansa poliittisen pelinsä hyväksi. Esimerkiksi Gnaeus Pompeius keskeytti omalta kannaltaan huonosti sujuvan vaaliprosessin lukemalla erityisen pahaenteisiä enteitä lintujen lennosta. Vaalit tietenkin keskeytettiin. Petokset, murhatyöt ja vallattomat väkivallanteot eivät olleet roomalaisille muuta kuin yksi poliittisen elämän lukuisista vaaranalaisuuksista. Vaikka senaattoritkin saattoivat olla taikauskoisia ja perinteen sitomia, heillä oli myös lähes aina silmää oman edun tavoittelulle. Roomalaiset pyrkivät arvokkaisiin uskonnollisiin asemiin ja pappisvirkoihin turvatakseen toimeentulonsa, kuten esimerkiksi Caesar. Todellista vakaumusta on vaikea nähdä näin kahdentuhannen vuoden takaa, eivätkä patriisit näyttäneet uskoneen jumaliinsa enemmän kuin perinteen kannalta oli tarpeellista. Ainakaan he eivät pitäneet välttämättömyytenä omistaa elämänsä jumalilleen. Hurskaimmatkaan patriisit eivät olleet niin hengellisiä kuin kansan edessä esiintyessään näyttivät.
Lopuksi otamme käsittelyyn kaksi tunnetunta pappiskollegiota. Haruspeksit teurastivat uhrieläimiä ja lukivat näiden maksasta enteitä. Auguurit puolestaan tarkkailivat lintujen lentoa. Ennustajat, astronomit, henkiparantajat, mysteeriuskontojen papit, kaikenkarvaiset puoskarit sekoittivat pakkaa entisestään. Roomassa kaikki nämä perinteet sekoittuivat iloisesti keskenään ja jättivät kansan valittavaksi suuren tarjonnan sekä idän että lännen taikauskosta. Koska Roomassa ja sen ympäristön kumpuilevilla alueilla elää nykyäänkin lukuisia lintuparvia, voi hyvinkin ymmärtää auguurien pappiskunnan tarpeellisuuden. Pappiskollegioista Cato vanhemman sanotaan todenneen, että hän ihmettelee, mikäli kaksi haruspeksiä eivät kohdatessaan purskahda nauruun – ajatellessaan mitä vedätystä kumpikin tahollaan tukee.
Kristinusko osoittautui lopulta turmiolliseksi roomalaisille enteille ja tuhkaamishautaukselle. Vai osoittautuiko? Roomassa on yhä krematorioita, joissa voit tuhkauttaa ruumiisi ja jopa uusperinteisiä tuhkauurnia. Katolinen kirkko osoittaa, että traditiot eivät ole kuolleet vaan vain muuttaneet muotoaan. Onhan paavinkin arvonimi Rooman ylipapeilta lainattu 'ylin sillanrakentaja', Pontifex maximus. Alla oleva piirtokirjoitus, jossa mainitaan muiden muassa paavi Pius IX, Pontifex maximus, on Colosseumilla muistuttamassa vainoissa kuolleista kristityistä.
Seuraavalla kerralla harhailemme ruumisrovioiden äärellä Neron puutarhajuhlissa, seuraamme marttyyrinäytöksiä Colosseumilla ja perehdymme vääräuskoisten kivityksiin.
