Kurssilaisten esitelmien lyhennelmiä: Kristittyjen vainot

Kristinuskon syntyaikoihin Roomaa hallitsivat keisarit ja kaikkien Roomassa asuvien piti osallistua keisarikulttiin. Kristityt erosivat tässä muusta valtakunnan väestöstä, koska he eivät suostuneet palvomaan keisaria. Jonkin aikaa kristityt saivat elää ilman rajoituksia, koska kristinuskoa pidettiin juutalaisuuden lahkona, mutta vainot alkoivat keisari Neron aikana. Vuonna 64 jKr. tapahtui Rooman tuhoisa palo, josta syytettiin Neroa, mutta keisari puolestaan alkoi syyttää kristittyjä. Kristityt vähemmistönä joutuivat vainojen kohteeksi. Tosin tässä vaiheessa vainot olivat vielä paikallisia eivätkä valtakunnallisia. Myös vainojen järjestelmällisyys vaihteli: välillä kristityt saivat elää rauhassa, kun taas välillä heitä vainottiin.

Apostolit Pietari ja Paavali kuolivat Neron aikaisissa vainoissa

Vainojen aikana kristityt joutuivat pelkäämään henkensä edestä, mutta silti he kokoontuivat ja järjestivät uskonnollisia rituaalejaan. Muiden ihmisten keskuudessa herätti ihmetystä mm. ehtoollisen vietto. Harjoittivatko kristityt kannibalismia, kun ehtoollisella oli jaossa ihmisen ruumista ja verta? Niinpä kristittyjä syytettiin myös mm. kannibalismista ja taikuudesta.

Vainojen aikana symboleilla oli hyvin tärkeä merkitys kristityille, jotta he kykenivät kommunikoimaan ja tunnistamaan toisensa turvallisesti Rooman valtakunnassa. Yleisin symboli vainojen aikana oli kala, joka oli helppo piirtää esimerkiksi maahan. Symbolina kala toimi myös alkukristittyjen uskontunnustuksena.

Vuonna 250 jaa. vainot pahenivat, kun keisari Decius halusi palauttaa Rooman valtakunnan sisäisen järjestyksen ja yritti järjestelmällisin keinoin kitkeä kristinuskon pois valtakunnastaan. Keisari Decius käytti jumalille uhraamista keinona erottaakseen kristityt muusta väestöstä. Kristityt eivät tietenkään uhranneet jumalille, mikä johti moneen marttyyrikuolemaan.

Raamatunkertomukseen liittyviä leipiä ja kaloja varhaiskristillisessä kaiverruksessa

Deciuksen vainot eivät kuitenkaan olleet laajimmat vainot kristinuskon historiassa, sillä laajimmat ja pahimmat olivat keisari Diocletianuksen vainot. Vuonna 303 jKr. keisari Diocletianus määräsi kaikki kirkot poltettaviksi ja pakotti kristityt kuoleman uhalla uhraamaan jumalille. Edes näillä vainoilla ei kristinuskoa enää kitketty pois: marttyyrien veri virtasi, mutta kristinusko vain levisi ja vahvistui.

Vainot loppuivat vuonna 311 jKr. Silloin keisari Galerius antoi ediktin, että Rooman valtakunnan kannalta olisi parempi antaa kristittyjen harjoittaa edes jotain uskontoa kuin että he olisivat harjoittamatta mitään uskontoa. Tosin kristittyjen tuli rukoilla omaa Jumalaansa Rooman valtakunnan puolesta. Ediktin annosta kului muutama vuosi siihen, että kristityt saivat elää rauhassa Roomassa. Nimittäin keisari Konstantinus vuonna 313 jKr. hyväksyi kristinuskon yhdeksi Rooman valtakunnan virallisista uskonnoista. Ajan kuluessa kristinusko vahvistui entisestään ja siitä tuli kannattajamäärältään Rooman valtakunnan suurin uskonto.

Varhaiskristillisen hautakiven pala symboleineen