Kurssilaisten esitelmien lyhennelmiä: Giuseppe Garibaldi ja Italian yhdistyminen

Giuseppe Garibaldi syntyi 1800-luvun alussa Nizzassa, Sardinian kuningaskunnassa. Toimiessaan kauppalaivan kapteenina hän liittyi nationalistiseen Nuori Italia -järjestöön ja pyrki vapauttamaan Italian Itävallan alaisuudesta. Garibaldi oli osallisena epäonnistuneessa kansannousussa Piemontessa vuonna 1834, minkä jälkeen hänet tuomittiin kuolemaan. Hän pakeni tuomiota Ranskaan ja myöhemmin Tunisiaan.

Tunisian jälkeen hän matkusti Brasiliaan, missä hän tapasi vaimonsa ’’Anitan’’ eli Anna Maria Ribeiro da Silvan. Brasiliassa hän liittyi tukemaan Brasiliasta eroon haluavaa Rio Grande do Sul -aluetta. Myöhemmin, toimittuaan hetken aikaa opettajana ja kauppiaana Uruguayssa, hänestä tuli Uruguayn laivaston komentaja Uruguayn sisällissodan aikana.

Giuseppe Garibaldin patsas Rooman Gianicolo-kukkulalla

Garibaldin ollessa Etelä-Amerikassa paaviksi nousi Pius IX, jota pidettiin sinä liberaalina paavina, jonka Vincenzo Gioberti ennusti yhdistävän Italian. Tämä uskomus aiheutti vallankumouksen käynnistymisen Palermossa ja vallankumouksellista levottomuutta muualla Italiassa. Garibaldi ja noin 60 hänen sotilastaan matkustivat takaisin Italiaan. Rooman tasavallan julistautuessa itsenäiseksi Garibaldi johti sen puolustusta itävaltalaisia vastaan. Hän kuitenkin hävisi ja joutui pakenemaan etelään ja myöhemmin taas ulkomaille. Hänen vaimonsa Anita kuoli paon aikana.

Garibaldi pakeni New Yorkiin, jonka jälkeen hän purjehti ympäri Tyyntämerta. Viiden vuoden jälkeen hän kuitenkin palasi Englannin kautta Genovaan. Hän harjoitti maanviljelyä Sardinian lähellä olevalla saarella, kun Italian toinen itsenäisyyssota syttyi Itävallan ja Sardinian kuningaskunnan välille. Garibaldi toimi sodassa menestyksekkäästi vapaaehtoisyksikön johdossa. 

Anita Garibaldin patsas ja Garibaldin sotilaiden rintakuvia Gianicolo-kukkulalla

Myöhemmin kapinan syttyessä Molempain Sisiliain kuningaskunnassa Garibaldi kokosi noin tuhannesta miehestä koostuvan vapaaehtoisyksikön. Yksikön jäseniä kutsuttiin punapaidoiksi. Saavutettuaan voiton ylivoimaista vihollista Calatafirmin kukkulalla hän julisti itsensä Sisilian diktaattoriksi Sardinian kuninkaan Viktor Emmanuel II:n alaisuudessa. Garibaldin onnistuminen Palermon valtaamisessa teki hänet ihailluksi Italiassa. Tämän takia hän ei kohdannut paljon vastarintaa marssiessaan pohjoiseen pääkaupunki Napoliin. Hän kuitenkin tarvitsi Sardinian kuningaskunnan joukkoja voittaakseen lopullisesti uudelleenjärjestäytyneen vihollisarmeijan. Tämän jälkeen Garibaldi luovutti valtaamansa alueet Sardinian kuningaskunnalle ja jäi eläkkeelle, koska Sardinian kuningaskunnan joukot eivät auttaneet häntä valtaamaan Roomaa, sillä he pelkäsivät paavia suojelevaa Ranskaa. Sardinian kuningaskunnasta tuli myöhemmin Italian kuningaskunta.

Garibaldi kokosi kansainvälisen joukon eri maiden itsenäisyyttä tavoittelevia miehiä ja lähti itsenäiseen hyökkäykseen Roomaa vastaan. Italialainen sotajoukko kuitenkin pysäytti ja vangitsi hänet. Vuonna 1866 Garibaldi kuitenkin palveli Italian armeijassa, joka auttoi Preussia sodassa Itävaltaa vastaan. Italialaiset toivoivat saavansa Venetsian haltuunsa sodan avulla. Sodan jälkeen Garibaldi johti taas hyökkäystä Roomaa vastaan, mutta hänen joukkonsa lyötiin ja italialaiset vangitsivat hänet taas. Ranskan vedettyä joukkonsa Roomasta Italia valloitti sen ilman Garibaldia. Myöhemmin Garibaldi tuki Ranskan uutta tasavaltaa ja ajoi siellä muun muassa demokratiaa. Hän kuoli vuonna 1882 lähes 75-vuotiaana.

Rooma tai kuolema -piirtokirjoitus Garibaldin sotilaiden muistomerkissä Gianicolo-kukkulalla